Tulinen viikonloppu Tampereella

Heti perään saatte nautiskella toisesta kuvapitoisesta postauksesta, tällä kertaa viime viikonlopulta. Kävimme nimittäin paremman puoliskoni sekä siskoni ja tämän miehen kanssa Tampereen suunnalla, jossa järjestettiin Chilifestivaalit. Ylläoleva kuva kertoo aika paljon siitä, mistä oli kyse: chilejä ja chilituotteita oli tarjolla maisteltavaksi ja kotiinviemisiksi. Tämän lisäksi tarjolla oli myös näytöskeittiön kokkausnäytöksiä, chilitietoiskuja, upea tulishow sekä tietysti paljon kojuja, josta ostaa chilipitoista festivaaliruokaa. 

Festivaaliruoan osalta tykästyin kovasti kolmen lihan ja neljän chilin pataan. Padassa porisivat nauta, porsas ja lammas, sekä neljä eri chililajiketta (joiden nimet olen ehtinyt jo autuaasti unohtaa). Lisäksi pataan oli päätynyt sipulia sekä porkkanaa ja se tarjottiin vaalean vehnäleipäpalan kera. Olipa hyvää! 

Seuraavan päivän santsikierrosannoksesta puuttuikin jo lammas, sekä porkkanat ja sipulit, eikä se ollut enää samalla tavalla makuhermoja kutkuttelevaa. Ihan kelpo syötävää sekin oli silti. 

Muutenkin festivaaleilla lienee ollut hieman enemmän kävijöitä, kuin mitä myyntiköjut olivat ennakoineet, sillä yksi jos toinenkin tarjottava ehti loppua ensimmäisen päivän aikana. Muun muassa seurueen miesväen haikailema chipotleolut oli myyty loppuun. Sentään maistelimme chilillä terästettyä mojitoa, joka olikin melkoisen tujua tavaraa. 

Lauantai-illan kruunasi Flamman upea tulinäytös, jota koetimme parhaamme mukaan katsella muun yleisön lomasta. Esityksen jälkeen seurueen miesjäsenet maistelivat vielä chilichorizoa, joka pienen haukkauksen perusteella oli myös hieman liian tulista omaan makuuni. 

Viikonlopun aikana ehdimme seikkailla muutenkin Tampereella ja tutustuimme kaupungin maisemiin sekä kotikaupunkia huomattavasti laajempaan ja monipuolisempaan kahvilatarjontaan. Piipahdimme muun muassa ihanissa Vohvelikahvila- sekä Taikapapu- nimisissä kahviloissa...

Herttainen vohvelikahvila.

Iso ja ihana jäätelövohvelini.

Taikapavun antimia: maukasta teetä sekä superhyviä kakkuja!

Lisäksi kävimme ihastelemassa Tampereen tuomiokirkon sisuksia. En ollut koskaan aiemmin käynyt siellä, joten niinpä muun muassa tämä merkkiteos oli näkemättä "livenä":

Vieläkään en päässyt pällistelemään sitä lähietäisyydeltä, sillä parvi oli alkavan häätilaisuuden takia suljettu yleisöltä. Olisin viihtynyt kirkossa pidempäänkin pällistelemässä, mutta kohteliaisuudesta hääväkeä kohtaan lähdimme pois alta. Upeaa, että Suomessakin on jossain kauniita rakennuksia. Niitä kun ei täällä juurikaan näe, vaan suurin osa on mitäänsanomatonta tai jopa järkyttävän rumaa elementtilaatikkoa. Ihastuin erityisesti kirkon katon holvikaariin maalattuihin siipikuvioihin. Ihania!

Pihalla ovien edessä hääparia odottava pakoautokin oli varsin tyylikäs, oikea lepakkoauto: 

Lauantai-iltapäivä vierähtikin sitten perheen luona vieraillessa ja rentoillessa. Ohjelmanumeroina oli muun muassa grillausta (oma kulta grillimestarina, jei), mölkkyä, punaviinimarjojen poimintaa (oma kulta poimimassa, kummaa), remonttipuuhastelua ja tietysti koirien leikittämistä ja rapsuttelua. 

Kepin perässä loputtoman innokkaasti juoksenteleva Piki.

Ja mammanpoika-Nöpö.

Kaloja, toffeeta ja tanssia

Viime viikonloppu oli harvinaisen tapahtumarikas. Saman viikonlopun osalle osui sekä kalamarkkinat, että Yläkaupungin yö. Mikäs sen kivempaa. Kalamarkkinoilla käynti oli monellakin tapaa mukava ja viihdyttävä.

Osuimme markkinakojuilta toiselle vaeltaessamme useammallekin kojulle, joista "oli vaan pakko ostaa" ihania, herkullisia tuotteita. Markkinoiden helmi oli kalojen ja kalapainotteisten tuotteiden keskeltä löytynyt iki-ihana Harri's Candy. Oi, laatikoittain erilaisia fudgekarkkeja.. Viskifudgea, kirsikkafudgea kookoslastukuorrutteella, minttusuklaafudgea, baileysfudgea mantelilastuilla... Taivaallista! Kojusta tuli mitä pikimiten ostettua pussillinen karkkeja mukaan. Myös perinteistä markkinamuikku- ja lohilautasta tuli tietysti syötyä. Harmi, ettei näillä markkinoilla tainnut olla iki-ihanaa hirvikebabia.

Illemmalla Yläkaupungin Yössä tutustuimme vielä historiallisiin tanssijoihin, takojiin ja Jyväskylän Tanssiopiston huiman taitaviin tanssiesityksiin. Sekä tietysti illan viimeiseksi aktiviteetiksi itselleni jääneeseen capoeira-esitykseen, jossa lajin harrastajien notkeutta, rytmitajua ja lihasvoimaa pääsi kahdehtimaan ja ihastelemaan kunnolla. Alkava vanhuus ja raihnaisuus, eli toisin sanoen kiireistäkin kiireisempi kevät, vaati veronsa, ja jouduinkin lähtemään jo yöunille joskus yhdentoista maissa.

Sunnuntai menikin sitten jo siivoillessa, maanantaiseen tenttiin valmistuessa ja illalla saapuvaa vierasta odotellessa. Sekä tietysti niitä iki-ihania fudgekarkkeja mutustellessa!

En säiden tähden lähde Madridiin!

Kävimme viime viikonloppuna Jyväskylän kaupunginteatterissa katsomassa iki-ihanan My Fair Lady -musikaalin. Itselleni se on tuttu jo lapsuudesta, jolloin Audrey Hepburnin ja Rex Harrisonin tähdittämä elokuva kului ahkerasti nyt jo antiikkisessa VHS-soittimessa. Jyväskylän kaupunginteatterin versio pystyi kyllä lunastamaan erinomaisesti suuret nostalgiakuorrutteiset odotukseni näytöksestä, eivätkä edes suomenkieliset käännökset haitanneet ollenkaan. Tässä vielä teatterin itsensä tarjoilema kooste musikaalista:

Ihanaa päästä toisinaan nauttimaan näin kokonaisvaltaisesta kulttuurielämyksestä. I could have danced all night!

Syntymäpäiväjuhlintaa, häkkilintuja & jännittävää matkustamista

Vietimme viime viikonloppuna paremman puoliskon kanssa ystäväpariskunnan miespuolisen jäsenen neljännesvuosisatajuhlia Helsingissä. Arvoin itse viime hetkille asti matkaan lähtemistä ja ehdin jo kertaalleen vakaasti päättää, etten lähde kartuttamaan velkasaldoani ennestäänkin matkustamalla kauas ja kalliiseen kaupunkiin. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin, kun kerran syntymäpäiväsankarikin niin vetoavasti taivutteli, ja lähdin kuin lähdinkin matkaan. Eikä tarvinnut hetkeäkään katua päätöstä!

Viikonloppu oli aivan mahtava.

 Perjantaina saavuimme pettämättömään VR-tyyliin noin puolisen tuntia aikatauluista myöhässä asemalle, eikä illalla ehtinyt tai jaksanut juuri kuulumisten vaihtamista enempää puuhastellakaan. Paitsi, että synttärisankarille luovutettiin juhlallisin menoin lahja, ihka aito ja uniikki Mariskooli-vasara. Vasarasta en harmi kyllä tajunnut ottaa kuvia. Lauantaina suuntasimme keskustaan kyllästämään itseämme pääkaupungin suomilla kulttuuripläjäyksillä ja päädyimme käymään Kiasmassa. Siellä oli kahden ylimmän kerroksen valloittanut Saara Ektrömin näyttely nimeltään Limbus. Vähän, jännä etten sanoisi. Osa teoksista oli hienoja ja puhuttelevia, osa taas oikeastaan vain tosi omituisia. Näimme myös paljon keskustelua herättäneet, kyseenalaisesti esillä olevat The Last Branch teoksen linnut. En itse tekisi moista, taiteen tai tieteenkään nimissä, mutta makunsa ja oikeutensa kullakin.

Viimeinen oksa - The Last Branch

Kiasman perusnäyttelyistä löytyi monta jännittävää ja hienoa teosta, joista ehkä yksi omia suosikkejani oli tämä silkkinauhametsä, jonka läpi yleisö sai vapaasti sukellella:

Lapsena haaveilin pitkään moisesta liaaniviidakosta, mutta koskaan en sellaista saanut. Olisikohan liian lapsellinen ajatus nyt näin isompana toteuttaa haave ja hankkia pieni silkkinauhaliaaniviidakonpalanen vaikka eteiseen?

Silkkinauhaliaaniviidakkoseikkailu!

Suuren kulttuuriseikkailun jälkeen vetäydyimme nälkäisinä kaupungin parhaille burgereille Morrison's Grill & Green -nimiseen  ravintolaan. Eivät olleet turhia puheita, oli kyllä ehdottomasti parhaita maistamiani burgereita!

Vuohenjuustoburgeri extrapekonilla höystettynä, taivaallista!

Poikaystävä tilasi yllytyspuheiden saattelemana annoksen nimeltään King Kong
 - ja jaksoi jopa syödä koko purilaisen!

Jälkkäriä emme enää moisten isojen ja maittavien annosten päälle jaksaneet syödä, vaan lähdimme takaisin ystäväpariskunnan kotiin. Siellä saimme nauttia saunomisesta, hyvästä seurasta sekä myöhemmin illalla aivan mahtavasta, itse runsain yrtein ja valkosipulein marinoidusta, kokonaisena paistetusta kanasta! Miksen ole itsekin tajunnut kokkailla kokonaisia kanoja aiemmin? Ainakin tämän jälkeen tulee varmasti kokkailtua! Lintu suli suussa, ja sen lisäkkeenä tarjoillut paistetut leivitetyt tomaatit päätyvät varmasti myöskin to do-kokkailulistalle. Koko herkkuaterian kruunasi upea suklaakakku, jonka ohje täytyy myös ehdottomasti metsästää käsiin!

Hyvää neljännesvuosisataa!

Ilta jatkui kakun jälkeen takaisin keskustaan, jossa pääsimme tutustumaan niin jännittävään Moscova Caféhen kuin synttärisankarin työpaikkaankin, Punavuoren Ahveneen. Jännittäviä paikkoja on näemmä Helsinki pullollaan. Ahvenesta siirryimmekin sitten jälleen yöpalan kautta "kotiin" ja unten maille.

Jotta viikonlopun reissu ei kuulostaisi ihan utopistisen onnistuneelta ja täydelliseltä, astuu näyttämölle tässä vaiheessa VR. Lähdimme sunnuntaina päivällä keskustaan, ja ajattelimme ostaa junaliput ennen kuin kävisimme vielä jossain syömässä. No. Lippuautomaatti ei jostain syystä suostunut meille myymään vaan käski ottaa yhteyttä lipunmyyntiin. Arvelimme, että kenties junassa ei ole enää vapaita paikkoja ja menimme lipunmyyntitiskille selvittelemään asiaa tarkemmin. Lipunmyynnin ystävällinen nainen yritti hetken varata meille paikkoja junaan, mutta tuloksetta: järjestelmä ei antanut myydä ollenkaan lippuja kyseiseen junavuoroon. Hetki siinä selvitellessä meni, mutta sitten selvisi, että koko Pendolino-yhteys (Pendolinopa hyvinkin, mikä muukaan?!?) oli peruttu ja että sen tilalla liikennöi vanha kunnon luotettava pikajunakalusto. Saimma ostettua siihen ehkä hämärimmät junaliput, joilla olen tähän mennessä matkustanut: lipuista puuttui junan lähtö- ja perilläoloajat sekä paikkatiedot. Junan numero oli vedetty yli käsin ja tilalle kirjoitettu toinen. Näytti ihan siltä, kuin olisimme yrittäneet matkustaa perin kehnosti väärennetyillä junalipuilla!

Lompakossa hieman jo taipunut arpajaisjunalippu.

Junalippuselvittelyyn oli uponnut sen verran aikaa, että piipahdimme lopulta syömässä Carrolsissa pikaisesti viikonlopun toiset, paljon ensimmäisiä geneerisemmät, burgerit ja suuntasimme sen jälkeen takaisin asemalle. Ystäväpariskunnan syntymäpäiväviikonlopun vietto jatkui vielä elokuviin menolla ja me lähdimme odottamaan, millaisen matkan olimme VR-arpajaisissa sillä kertaa voittaneet. Laiturilla ei ollut minkäänlaista junaa, mutta siihen saapui kuin saapuikin sininen pikajuna vain noin viisi minuuttia ilmoitetun lähtöajan jälkeen. Matkaan pääsimme lähtemään varttia ilmoitettua lähtöaikaa myöhemmin ja kummalliset junalippummekin kelpasivat konduktöörille. Muita tosi omituisia kommelluksia ei matkan aikana enää sattunutkaan, ja perillä Jyväskylässäkin onnistuimme puolivahingoissa pummaamaan kotimatkakyydit toiselta ystäväpariskunnalta, jonka toinen puolisko oli ollut viikonlopun vietossa Tampereella ja palasi takaisin kotiin samalla mysteerijunalla kuin mekin.

Loppukevennyksenä vielä Helsingin rautatieasemalta lähtölaiturilta bongattu Liik enne vira sto n ihanan virallinen, luottamusta herättävä ja uskottava logo.

Tosca

Kirjoittelin sitten kirjoitusviestinnän kurssille jonkinnäköisen arvostelun Veronan oopperajuhlakokemuksistani, ja ajattelin jakaa sen sitten teidänkin kanssanne. Eli olkaatte hyvä!
...

E lucevan le stelle - Tähdet ylläni
Giancomo Puccinin Tosca

Aurinkoisen kuuman päivän rippeet pimenevät nopeasti lämpimän täyteläiseksi illaksi. Tuhansien ihmisten liikehdintä, puheensorina ja kymmenien katsomossa kiertelevien virvoitusjuomakauppiaiden toistuvat " Birra, acqua minerale, bibita, vino rosso, vino bianco!" –huudot täyttävät ilman ja luovat odottavan jännittyneen tunnelman. Istun roomalaisaikaisen, ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalta peräisin olevan amfiteatterin, Arena di Veronan kivisellä penkillä jo toista tuntia, siitä asti, kun katsomon portit avattiin ja taistelu numerottomista kivipenkeistä alkoi yleisön kesken. Onneksi kivinen porrastasanne on suhteellisen leveä ja tuntikausien istumista helpottamaan tarkoitettu ilmatäytteinen retkityyny maksoi sisäänkäynnin edessä muutaman euron verran.

Edessäni levittäytyy epätodellinen näkymä alas katsomoon ja esiintymislavalle, jossa pian alkavan oopperan lavasteet odottavat mustaan kankaaseen verhottuina esityksen alkua. Mielessäni viipyilee ajatus siitä, kuinka pari tuhatta vuotta sitten yleisö, varmasti silloinkin jo kaupustelijoiden huutojen ympäröiminä, odotti areenalle ensimmäisiä gladiaattoreita. Viistosti alapuolelleni paraatikatsomoon saapuu nykyajan rikkaita -ja kuuluisiakin kenties- niitä, joilla on varaa maksaa parhaista paikoista, samoin kuin jo ammoisina aikoina. Tuntuu siltä, että areenalla on hyvin harva asia muuttunut paljoa näinä liki kahden tuhannen vuoden aikana.

Meneillään ovat Veronan järjestyksessään 78:nnet Oopperajuhlat, jotka on järjestetty vuodesta 1913 saakka tässä Italian kolmanneksi suurimmassa amfiteatterissa. Arenaa suurempia ovat vain Rooman Colosseum ja Capuan amfiteatteri. Esityksessä on tämänvuotisten festivaalien ensi-ilta Giancomo Puccinin Toscalle. Oma oopperaharrastukseni on vielä suhteellisen tuoretta ja aiempia oopperaesityksiä takana muutama kappale, mutta rakastuin tähän esittävään taidemuotoon heti ensikosketuksesta alkaen. Niinpä odotankin illan esitykseltä paljon, ja ainakin esityspaikkana Arena on vaikuttavuudellaan ja melkein käsinkosketeltavasti jokaisesta kivestä ja laastinpalasta huokuvalla monituhatvuotisella historiallaan jo lunastanut odotukseni

Vihdoin lavan reunalle saapuu smokkipukuinen mies kädessään valtava gongi, joka kumahtelee esityksen alkamisen merkiksi. Gonginsoittajan jälkeen seuraa vielä kuulutus esityksen alkamisesta neljällä eri kielellä, ja hetken kuluttua amfiteatterin valot himmenevät. Silloin katsomossa syttyvät siellä täällä sadat valot, joko kynttilät, tupakansytyttimet tai muut pienet tuokut, kun ihmiset avaavat käsiohjelmiaan ja valaisevat niitä nähdäkseen lukea. Vaikuttavaa. Ensimmäiset soinnut nousevat kirkkaina ja selkeinä ilmaan ja lavalle saapuu valokiilan saattelemana Cesare Angelottin epätoivoinen hahmo…

Esitys on mykistävä. Orkesterin jokainen sointuu kuuluu käsittämättömän tarkasti jopa amfiteatterin perimmäisille paikoille, samoin solistien kantava ääni. Italian kieltä ymmärtämättömänä kaipailen aika ajoin käsiohjelmaa, mutta ilman sitäkin tarinan perusjuonta on helppo seurata. Suurimman vaikutuksen yllättävyydellään ja näyttävyydellään tekevät kuitenkin argentiinalaisen Hugo de Anan, joka vastaa esityksen lavasteiden lisäksi myös ohjauksesta ja puvustuksesta, taiturimaisesti loihtimat lavasteet. Suunnattoman suuri ja avonainen siintymislava on varmasti haastava lavastettava, mutta de Ana on suoriutunut tehtävästään täydellisesti. Lavasteissa ja ohjauksessa on hyödynnetty suurta lavaa, sekä jyrkästi nousevia kivipenkkejä lavan sivuilla ja takana, kekseliäästi ja yllättävästi. Kesken ensimmäisen näytöksen lavan sivustalle, puoliväliin katsomoa aseteltu tykki paukahtaa oikeasti, ja koko katsomo henkäisee yllätyksestä. Näytös päättyy näyttävään joukkokohtaukseen, jossa lavan takana oleva rakennelma avautuu ja paljastaa osan kuorolaisista näyttävästi valaistuina.

Kapellimestarina toimiva Pier Giorgio Morandi luotsaa orkesterin taidolla ja tunteella läpi esityksen ja etenkin Oksana Dyka Floria Toscan roolissa loistaa lavalla karismaattisesti. Koko Rooman pelkäämänä Paroni Scarpiana pahistelee uskottavasti Alberti Mastromarino ja kohti synkkää kohtaloaan kulkevaa Mario Cavaradossia tulkitsee antaumuksella Marcello Giordani. Muissa rooleissa nähdään Alessandro Spina (Cesare Angelotti), Roberto Abbondanza (Sakrestani), Carlo Bosi (Spoletta), Paolo Maria Orecchia (Sciarrone), Angelo Nardinocchi (vanginvartijana) sekä herttaisena paimenpoikana Andrea Faustini.

Esityksen viimein loppuessa olen eläytynyt tarinaan niin täydellisesti, että huomaan vasta valojen taas syttyessä molempien jalkojeni olevan täysin puutuneita ja erinäisten muidenkin ruumiinosieni valittavan tuntikausien paikallaan istumisesta. Valtaisa yleisömassa aloittaa hitaan purkautumisensa Arenalta ja menneiden vuosisatojen tunnelmasta takaisin Piazza Bra’lle ja kohti nykyaikaa.

...

Toim. huom. Alkuperäisessä tekstissä oli mukana myös muutama kuva, mutta en nyt saanut niitä tähän suoraan kopioitua, eikä jaksaisi säätää.

Kulttuurikulutusta

Tammikuu, ja varsinkin viimeinen reilu viikko, ovat olleet (korkea)kulttuurin suurkulutusjuhlaa. Voisi melkein saada sen käsityksen, että olen oikeasti hyvinkin kulturelli ihminen. No, ehkä jonkin verran olenkin toivoakseni, mutta tämä antaa jo vähän vääristyneen kuvan. En esimerkiksi ollut vielä ennen ensimmäistä teatterikäyntiä käynyt vielä kertaakaan Jyväskylän kaupunginteatterissa täällä asuessani vaikka olen sentään asunut täällä jo reilut kolme ja puoli vuotta.

28.1. Fundamentalisti
Ensikosketukseni Jyväskylän kaupunginteatteriin ja muutoinkin ensimmäinen teatterinäytös vuosiin. Olisikohan edellinen kerta ollut Viulunsoittaja katolla joskus yläasteikäisenä? No, kovin paljon myöhemmin en ainakaan ole ollut teatterissa sitten. Ainakaan en muista olleeni, ja yleensä näytelmät tekevät minuun melkoisen vaikutuksen. Tämäkään ei ollut poikkeus. Aihepiirikin tosin oli jo sinänsä kovasti ajatuksia herättävä ja vaikka saliin astuikin vailla sen kummempia ennakko-oletuksia tai -tietoja, niin tämä ravisteli. Esitys herätti minut tiedostamaan aiemmin huomaamatta jääneitä puolia itsessäni. Niitä ei niin kauniita ja viehättäviä. Ehdottomasti katsomisen arvoinen!

5.2. La Traviata
Rakkauteni oopperaan syttyi melko äskettäin, joulukuisella Riian matkalla, ja voi olla, että elämme vielä kuherruskuukauttamme. Siltikin olin taas haltioissani ja hämmennyin jokaisen näytöksen loputtua siitä, että istuin edelleen samalla paikalla, teatterisalissa. Hurjaa tempautua niin kokonaisvailtaisesti mukaan tarinaan. Tämä sama tosin kävi myös Fundamentalistin kanssa. Ehkä olen jotenkin kovin altis tempautumaan mukaan juttuun jos toiseenkin? Joka tapauksessa, oopperaan lähden uudestaankin heti tilaisuuden tullen.

Ensemble, c'est tout

<3

Mielettömän ihana, valloittava!!! Rakastuin aikoinani kirjaan, silloin "kauan sitten" abikesänäni, jolloin kaikki oli niin uutta ja valloittavaa, kesät lämpimämpiä ja aurinkoisempia, oma koti tuntui uudelta, vapaus ihanalta ja Irlannin nummet olivat jokaisen maasta nyhdetyn rikkaruohon verran lähempinä. Ah, ollapa nuori, rakastunut ja täynnä unelmia!
No joo, olenhan vieläkin nuori ja täynnä unelmia. Vielä tovin jos toisenkin.
Lähes puolitoista vuotta siinä kuitenkin kului, ennen kuin uskalsin tämänkin elokuvan viimein katsoa. Viime syyskuussa, ollessani nuori, rakastunut ja täynnä unelmia, oli tämä elokuva yksi unelmani. Siitä, tai rakkaudesta, ei sitten tullut silloin mitään. Rakkaudesta ei kyllä sittemminkään ole mitään tullut, ei sen puoleen.
Ensemble, c'est tout tavoitti kirjan tunnelmia melkoisen hyvin, ihastuin varsinkin Philibertin hahmoon, nappivalinta ja mieletön roolisuoritus. Kiitos Laurent Stocker. Myös Pauline on ihana, joskaan ei ihan niin tärkeässä ja näkyvässä roolissa kuin kirjassa. Tietenkään elokuvassa ei tavoiteta ihan kirjan synkimpiä sävyjä, mutta hyvä niin. Näin se on hyvän mielen leffa, sellainen, jollaiseksi sen mieluiten tahdonkin. Kirjan synkät juonteet olisivat visuaalisena tulkintana ehkä liikaa, haluan katsella hyvän mielen elokuvia. :-) Kepeää ja irti arjesta, edes hetken aikaa.

Pyrstö

eli tiedän miksi siivekäs valas laulaa

Pakko hehkuttaa, ehkä parhain kirja, jonka olen hetkeen lukenut. Ainakin melko lailla viihdyttävin. Tiedän muutaman henkilön, joille Christopher Mooren tuotanto uppoaisi kuin, no, uppoaisi.. :-P Sääli, etteivät he tätä tule lukemaan.

Hah!

Joskus asioista voisi tehdä hieman yksinkertaisempiakin

Entäs sitten?

Entä sitten kun linnut on lähteneet
ja verkkaan käy virtojen juoksu.
Entä sitten kun päivät on viilenneet
ja poissa on nurmien tuoksu.

Sinä vieläkö viivyt mun vierelläin
tuuli tuiskuna lunta kun heittää,
yhä kätesi löydänkö kädestäin
paksu jää vaikka muistoja peittää.

Entä sitten kun päivät jo hämärtyy
se pois viekö elämän uskon.
Entä sitten kun eessämme värjäytyy
ranta taivaan jo väreillä ruskon.

Sinä vieläkö viivyt mun vierelläin
aallot raueten iltaan kun taipuu.
Yhä kuiskaatko hiljaa mun nimeäin
päivä lopulta mailleen kun vaipuu.

Entä sitten kun lyhenee askeleet
on haaveiden tilalla muistot.
Entä sitten kun silmiin saa kyyneleet
nauru lasten ja leikkipuistot

Sinä vielä jos viivyt mun vierelläin
kun on kaikki jo sanottu kerran.
Sulle ojentaa tahtoisin elämäin
se on sun yhden elämän verran.

-Timo Koivusalo-