Toijalan takana...

Tänään oli siis se suuri päivä, kun vihdoin ja viimein vein tuon paremman puoliskonikin kotikotiin näytille. Etukäteen ei hirveästi ehtinyt jännitämään kaikessa kiireessä ja hälinässä, mutta menomatkalla junassa iski jo pienoinen epäilys siitä, että mitenkähän se äiti nyt sitten oikein osaa suhtautua ja olla hössöttämättä liikaa. Osasihan se kyllä, oikein mukavasti. Kummallista.
Kotikotona oli uusi koirakin, Piki, joka oli jo sitten viime kesäisen ensitapaamisen ehtinyt kasvaa jo isoksi koiraneidiksi ja joka oli ehkä hellyydenkipein tapaamani eläin vähään aikaan. Heti, kun istahti alas johonkin neidin ulottuville, kuten vaikkapa lattialle, huomasi yllätyksekseen, että sylissä makoilee karvakasa täysin raukeana ja jatkuvaa rapsuttamista ja paijaamista odotellen. Samalla sekunnilla, kun istuja kyllästyi huomioimaan neitiä, säntäsi hän sitten seuraavaan syliin odottamaan asianmukaista huomiota ja kuninkaallista kohtelua. Ihastuttava!



Kotimatka vei Tampereen kautta ja vaihtojunaa odotellessa käytiinkin sitten poikien ja Jasminen kanssa Stockmanin Hullujen Päivien läpi ja takaisin etuoven vieressä houkuttelevan donitsikojun asiakkaiksi. Päivän viimeisiä donitseja vietiin jo hyvää kyytiä, mutta onneksi sisko osasi olla niin hellyttävä pieni donitsinostaja, että pojatkin pääsivät vanavedessä osallisiksi tuoreista herkuista.





Matka Tampereelta Jyväskylään sujuikin sukkelasti melkein tyhjässä junavaunussa Colorettoa pelaillen.