Niin pienestä on kaikki lopulta kiinni. Yhdestä sanasta. Ehkä kahdesta. Ja hetkessä maailma muuttuu taas toisenlaiseksi, toisen näköiseksi ja tuntuiseksi.
Jos saisin tietää tänään kuolevani huomenna, olisinko tyytyväinen ja onnellinen elettyyn? Katuisinko tekemättömiä asioita, sanomattomia sanoja? Olisinko mielestäni valmis lähtemään, jättämään paikkani seuraaville, tekemään tilaa tuleville?
En.
Jokaista päiväänsä pitäisi elää kuin viimeistä, jokaiseen tilaisuuteen tarttua, jokaisen hetken tulisi olla täynnä toivoa, täynnä lupausta tulevasta ja, niin, jokaisen hetken tulisi olla täysi.
Miksi en osaa elää näin? Miksi en uskalla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti