...
E lucevan le stelle - Tähdet ylläni
Giancomo Puccinin Tosca
Aurinkoisen kuuman päivän rippeet pimenevät nopeasti lämpimän täyteläiseksi illaksi. Tuhansien ihmisten liikehdintä, puheensorina ja kymmenien katsomossa kiertelevien virvoitusjuomakauppiaiden toistuvat " Birra, acqua minerale, bibita, vino rosso, vino bianco!" –huudot täyttävät ilman ja luovat odottavan jännittyneen tunnelman. Istun roomalaisaikaisen, ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalta peräisin olevan amfiteatterin, Arena di Veronan kivisellä penkillä jo toista tuntia, siitä asti, kun katsomon portit avattiin ja taistelu numerottomista kivipenkeistä alkoi yleisön kesken. Onneksi kivinen porrastasanne on suhteellisen leveä ja tuntikausien istumista helpottamaan tarkoitettu ilmatäytteinen retkityyny maksoi sisäänkäynnin edessä muutaman euron verran.
Edessäni levittäytyy epätodellinen näkymä alas katsomoon ja esiintymislavalle, jossa pian alkavan oopperan lavasteet odottavat mustaan kankaaseen verhottuina esityksen alkua. Mielessäni viipyilee ajatus siitä, kuinka pari tuhatta vuotta sitten yleisö, varmasti silloinkin jo kaupustelijoiden huutojen ympäröiminä, odotti areenalle ensimmäisiä gladiaattoreita. Viistosti alapuolelleni paraatikatsomoon saapuu nykyajan rikkaita -ja kuuluisiakin kenties- niitä, joilla on varaa maksaa parhaista paikoista, samoin kuin jo ammoisina aikoina. Tuntuu siltä, että areenalla on hyvin harva asia muuttunut paljoa näinä liki kahden tuhannen vuoden aikana.
Meneillään ovat Veronan järjestyksessään 78:nnet Oopperajuhlat, jotka on järjestetty vuodesta 1913 saakka tässä Italian kolmanneksi suurimmassa amfiteatterissa. Arenaa suurempia ovat vain Rooman Colosseum ja Capuan amfiteatteri. Esityksessä on tämänvuotisten festivaalien ensi-ilta Giancomo Puccinin Toscalle. Oma oopperaharrastukseni on vielä suhteellisen tuoretta ja aiempia oopperaesityksiä takana muutama kappale, mutta rakastuin tähän esittävään taidemuotoon heti ensikosketuksesta alkaen. Niinpä odotankin illan esitykseltä paljon, ja ainakin esityspaikkana Arena on vaikuttavuudellaan ja melkein käsinkosketeltavasti jokaisesta kivestä ja laastinpalasta huokuvalla monituhatvuotisella historiallaan jo lunastanut odotukseni
Vihdoin lavan reunalle saapuu smokkipukuinen mies kädessään valtava gongi, joka kumahtelee esityksen alkamisen merkiksi. Gonginsoittajan jälkeen seuraa vielä kuulutus esityksen alkamisesta neljällä eri kielellä, ja hetken kuluttua amfiteatterin valot himmenevät. Silloin katsomossa syttyvät siellä täällä sadat valot, joko kynttilät, tupakansytyttimet tai muut pienet tuokut, kun ihmiset avaavat käsiohjelmiaan ja valaisevat niitä nähdäkseen lukea. Vaikuttavaa. Ensimmäiset soinnut nousevat kirkkaina ja selkeinä ilmaan ja lavalle saapuu valokiilan saattelemana Cesare Angelottin epätoivoinen hahmo…
Esitys on mykistävä. Orkesterin jokainen sointuu kuuluu käsittämättömän tarkasti jopa amfiteatterin perimmäisille paikoille, samoin solistien kantava ääni. Italian kieltä ymmärtämättömänä kaipailen aika ajoin käsiohjelmaa, mutta ilman sitäkin tarinan perusjuonta on helppo seurata. Suurimman vaikutuksen yllättävyydellään ja näyttävyydellään tekevät kuitenkin argentiinalaisen Hugo de Anan, joka vastaa esityksen lavasteiden lisäksi myös ohjauksesta ja puvustuksesta, taiturimaisesti loihtimat lavasteet. Suunnattoman suuri ja avonainen siintymislava on varmasti haastava lavastettava, mutta de Ana on suoriutunut tehtävästään täydellisesti. Lavasteissa ja ohjauksessa on hyödynnetty suurta lavaa, sekä jyrkästi nousevia kivipenkkejä lavan sivuilla ja takana, kekseliäästi ja yllättävästi. Kesken ensimmäisen näytöksen lavan sivustalle, puoliväliin katsomoa aseteltu tykki paukahtaa oikeasti, ja koko katsomo henkäisee yllätyksestä. Näytös päättyy näyttävään joukkokohtaukseen, jossa lavan takana oleva rakennelma avautuu ja paljastaa osan kuorolaisista näyttävästi valaistuina.
Kapellimestarina toimiva Pier Giorgio Morandi luotsaa orkesterin taidolla ja tunteella läpi esityksen ja etenkin Oksana Dyka Floria Toscan roolissa loistaa lavalla karismaattisesti. Koko Rooman pelkäämänä Paroni Scarpiana pahistelee uskottavasti Alberti Mastromarino ja kohti synkkää kohtaloaan kulkevaa Mario Cavaradossia tulkitsee antaumuksella Marcello Giordani. Muissa rooleissa nähdään Alessandro Spina (Cesare Angelotti), Roberto Abbondanza (Sakrestani), Carlo Bosi (Spoletta), Paolo Maria Orecchia (Sciarrone), Angelo Nardinocchi (vanginvartijana) sekä herttaisena paimenpoikana Andrea Faustini.
Esityksen viimein loppuessa olen eläytynyt tarinaan niin täydellisesti, että huomaan vasta valojen taas syttyessä molempien jalkojeni olevan täysin puutuneita ja erinäisten muidenkin ruumiinosieni valittavan tuntikausien paikallaan istumisesta. Valtaisa yleisömassa aloittaa hitaan purkautumisensa Arenalta ja menneiden vuosisatojen tunnelmasta takaisin Piazza Bra’lle ja kohti nykyaikaa.
...
Toim. huom. Alkuperäisessä tekstissä oli mukana myös muutama kuva, mutta en nyt saanut niitä tähän suoraan kopioitua, eikä jaksaisi säätää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti