..on mieleni pilvinen ja mulle kaikki on mustaa.
Tämä ajatusmalli on jatkunut jo ihan liian pitkään. Vaikka tänään elämäni ei olekaan kaunista, kokonaista ja ehjää, niin siihen tulisi luottaa, että jonain päivänä se on. Sitä tulee hokea jatkuvasti, niin kauan, että siihen alkaa itsekin uskomaan. Toivottavasti niin käy pian.
Tuntuu, että aika loppuu kesken kaiken. Toistaalta olen tyytyväinen päästessäni hetkeksi pois täältä, tuttujen ihmisten ja paikkojen keskeltä, tuttujen ja yhä kasaantuvien ongelmien keskeltä. Toisaalta uusi ja tuntematon jännittää -luonnollisesti. Hieman pelottaa myös se, etten välttämättä haluakaan palata takaisin. Entä sitten? Jäänkö kiertämään maailmaa? Saanko tehdä niin? Onko se sopivaa ja ennen kaikkea järkevää? Miten se vaikuttaa tulevaisuuteeni? Pitäisikö vain jäädä ja vakiintua tutuille urille, pokata joku juntti ja jumahtaa syrjäkylille emännäksi? Mitä jos se olisikin järkevintä? Mitä jos haaveilenkin turhaan erilaisesta ja enemmästä? Onko missään ketään, joka haluaa samoja asioita elämältään kuin minä? Ja vielä kaiken sen lisäksi minutkin?
Paljon suuria kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Otan riskin, suljen silmäni, pidätän hengitystäni ja hyppään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti